Kylä kuin koru

Nonni, nyt on kuvat ladattu koneelle ja enimmät käyty läpi. Mikä duuni! Kahdella kameralla räpsittyjä, muutama sata kuvaa voi muuten viedä jonkun tovin. Marinoista viis. Nyt lähdetään aikamatkalle lämpimään Italiaan. Neuvoisin rentoutumaan, laittamaan silmät kiinni ja nauttimaan reissusta, mutta tuo silmät kiinni osio voisi tehdä koko tripistä hiukan lattean. Jos en sitten ala tehtailemaan teidän iloksi äänikirjoja! Mutta asiaan siis,

Perjantaina suunnattiin hävyttömän vähillä yöunilla ja melkoisilla porttiloilla varustettuina kohti lentokenttää. Vielä tässä vaiheessa minua ei ollut haisuakaan missä maassa saisin seuraavan kerran lepuuttaa päätäni ja alati kasvavia porttiloita. Kentälle päästyämme E kaivoi reissurepustaan 3/2013 Mondon, jonka kannesta pääsin heti jyvälle minne olimme matkaamassa. Alkua pidemmälle en päässyt lukemisessani kun huomasin, että poskia pakotti pelkästä hymyilystä -JESS!!

"Alapuolella vesi on syvän turkoosia. Hehkuvan punaiset unikot huojuvat kevyesti tuulessa, rantaviiva kiemurtelee poukamia ja niemenkärkiä pitkin. Meri lyö laiskasti auringossa. Kukkulan juurella erottuu kylä, joka on kuin rantakalliolle unohtunut pastellinvärinen vanha koru. Selän takana kasvavat viiniköynnökset. Ainoat äänet ovat aaltojen ja lintujen. Ilma on makeana villin rosmariinin ja laventelin tuoksuinen. Tällainen on Cinque Terre." Mondo 03/2013, K. Kelola.

Levanto

Milanoon perille päästyämme matka taittui parilla junavaihdolla Levantoon. Levanto ei varsinaisesti kuulu tietääkseni Cinque Terreen, mutta siitä oli todella näppärä matka noista viidestä pastellin värisestä kylästä lähimpään eli Monterossoon. Parin kilometrin matkan voi mennä jalkaisin, junalla (kesto n. 5min) tai taxilla. Me valitsimme junan ja apostolin kyydin, josta tuonnempana lisää.

Matka meni ihan rattoisasti Milanon rautatieasemalta ostettujen kuohuviinien ja omnomnom-pizzojen turvin. Tietysti kaadoin erreyksissäni yhden huikallisen persuuksille, että sain istua märillä mekoilla lopun matkaa. Mutta eihän se mitään haitannu, me oltiin just aloitettu loma!

Ilmat olivat varsin suosiolliset kahtena ensimmäisenä päivänä. Rumia rusketusrajoja päästiin vahvistamaan skumppalasillisten kera hotellimme uima-altaalla lauantaina. Löllöttely ja skumpan juonti voi käydä jossain vaiheessa varsin yksitoikkoiseksi puuhaksi, joten päätimme vähän keksiä tekemistä.

Levanto

Jottei loma valuisi ainoastaa suoraan kylkiin ja poskiin päätimme, että lauantain ohjelmistoon kuuluu reippailu. Tai siis tämänhän E oli sunnitellut jo valmiiksi. Pakkausohjeissa mainittiin hyvät kengät pitkille kävelymatkoille. Vaellusreitin pituudeksi ilmoitettiin 2,5h. Kartasta katsottiin, että matkaa kylään on noin parisen kilometriä. Niin -linnuntietä!

Kyllä tällä terassilla varmaan aamukahvit nielautuisivat.

Ei voi mennä yli kahta tuntia millään -mehän ollaan yli-ihmisiä! Siinä ne oli ne varsinaiset Pinky and the Brain. Kun nämä satoja vuosia vanhat kinttupolut kiemurtelivat välillä ihan jyrkänteiden varrella, ja sitten taas syvällä vuoriston uumenissa metsien keskellä, niin matkan pituudeksi saatiinkiin ihan oikeita kilometrejä.

Melkein kahdeksan kilometriä ja aikaa meni yli kolme tuntia! Toki me pysähdeltiin välillä ihailemaan maisemia. Ja totta kai -kuten odotettavissa oli- minä otin hienoiset ilmalennot, oikein kunnon voltit tuolla prkleen kinttupoluilla.

Emme olleet vielä edes puolivälissä matkaa, kun käppäilin kameran kanssa ja nilkka pyörähti suunnilleen ympäri. Tasapaino katosi ja lopputuloksena oli verinen polvi, musta nilkka ja helvetinmoinen jomotus. Ja on edelleen. Kumma kyllä, mutta kamera ei edes hipaissut kiveyksiä eikä ruohonkorsia. (Rakas veljeni, en tästä sinulle uskaltanutkaan vielä mainita. ;) Lapsesi on kunnossa, no worries!) Jostain syystä tämä kompurointi on minulle hyvin ominaista. :D Reitti itsessään oli kyllä ihan huikea! Maasto on paikoin todella haastavaa, ja Levantosta Monterossoon on pääosin pelkkää nousua, joko rappuja tai sitten noita kinttupolkuja. Reittejä on useita erilaisia pituuden ja haastavuuden suhteen. Toi oli meille oli ihan soppeli.

 

Cinque Terre.

Loppuun oli hyvä korkata reppulämmintä skumppaa. Ah, kyllä vaan maistui!
Tuon pikku käppäilyn jälkeen otimme kyllä paluumatkalle varsin helpottuneina sen junatripin.

Loma kului pääosin hyvästä ruuasta ja juomasta nauttien. Sunnuntaina ja maanantaina tuli täydellä kädellä vodaa. Toisaalta sunnuntaina tuo sade ei haitannut. Tuo myrskyisä sää antoi mielestäni varsin vaikuttavan säväyksen noille pastellinvärisillle kylille, kun turkoosi meri pauhasi täydellä raivolla teräviin rantakallioihin.

Manarola

Riomaggiore

Suosittelen näitä pieniä ihastuttavia kyliä lämpimästi kaikille, ketkä etsivät lomaltaan rauhaa, rentoutumista ja ehkä pientä reippailua. Mikään happy hour-paardimesta tämä ei ole -thank god.
Pitkälle viikonlopulle tämä on mielestäni sopiva kohde. Tekemistä riittää muutamalle päivälle ja kaiken olennaisen ehtii nähdä siinä ajassa. Yhtään suomalaista en nähnyt koko matkan aikana, mikä oli tietysti plussaa.

Tuntuu, että tuosta matkasta on jo ikuisuus, vaikka vasta viikko sitten siellä möllötettiin. Seuraavia lomia ja seikkailuja odotellessa. :) Ihan pienenä vinkkinä teille ketkä suunnittelette mahdollisesti junalla matkustamista Italiassa: ennakoi, ennakoi ennakoi. Ihan perinteiseen tyyliin junat ovat lähes aina myöhässä (meilläkin parhaillaan 40min) ja paluulento jäi meillä tämän vuoksi aika kinttaalle. Saatiin sentään hieno juoksukohtaus loman loppuun Milanon rautatieasemalla, kun laukkasimme hullun lailla lentolaukkujen kanssa laiturilta 17 laiturille 3. Kerettiin nähdä junan perävalot, myöhästyttiin noin 30s. Ei kismittänyt. :D Seuraavalla kerettiin yllätävästi ihan hyvin, ja kotiin päästiin. <3

Leppoisaa lauantaita! :)