Run Forest Run!

Olen ollut aina suhteellisen kova urheilemaan. Lajit ovat vuosien mittaan vaihtuneet, ja kaikenlaista on tullut kyllä kokeiltua. Pisimpään harrastuslistalla on ehdottomasti keikkunut juokseminen. Välillä tulee niitä kausia, kun tulee juoksenneltua ihan totaalisissa fiiliksissä rapasieraimessa useita kertoja viikossa. Mikään maratoonari en vielä toistaiseksi ole. Puolikas maratooni kyllä kieltämättä houkuttelisi, mutta treenimentaliteettini toimii valitettavasti päinvastaisesti, kun minulle asetetaan jokin pakottava tavoite.

Ilmottaudut puolikkaalle maralle parhaimmillaan vuosi etukäteen ajatuksena, että treenaat itsesi huippukondikseen ja hakkaat kaikki maaimassa tehdyt ennätykset kertaheitolla -elämäsi ensimmäisellä puolikkaalla tietenkin. Jaksat käydä aktiivisesti lenkillä ehkä ensimmäiset kaksi viikkoa, kun lenkki alkaa luistaa ilman suunnatonta ketutusta. Jalat toimivat loistavasti, eikä Kiinan muurin päästä päähän veivaaminen tunnu haasteena kovinkaan ihmeelliseltä.

Toisille tuollaiset asetetut tavoitteet toimivat täysin päinvastaisella tavalla. Siinä missä nämä tavoitteet motivoivat toisia, lamaannuttavat ne allekirjoittaneen totaalisesti. Kaikki tekeminen tavoitteeseen pääsemiseksi alkavat ketuttaa ja hatuttaa siinä määrin, että torkkupeitto ja kaakattimuki hakkaavat tunnin juoksulenkin räntäsateessa mennen tullen ja palatessa. Heittämällä!

Nyt motivaatio olisi taas kohdillaan. No ei ihme, kattokaas mitkä popot! Omaa treeniä on nyt keväästä asti haitannut ihan oikea urheilullinen vamma (ei siis pelkkä asennevamma). Akilesjänteen ja kantapään kiinnikekohta (en kyllä mene takuuseen, että onko tuo oikein termein selostettu) on tulehtunut ja ärtynyt aika-ajoin, eikä normaali kävelykään ole ollut täysin kivutonta, saatikka juokseminen. Tulin siihen lopputulokseen, että vika voisi olla kengissä. Juoksukengäthän tulisi päivittää käytöstä riippuen 1-2 vuoden välein. Noh, nyt on uudet kengät. Asicset ovat olleet aina ykkösvalintani, eikä nytkään tarvinnut edes muita merkkejä vilkuilla. Tämä forest vannoo Asicsien nimeen. On ne hyvät kengät -kun tulisi vaan käytettyä.

Kiitollisuutta

Harvemmin sitä tulee pysähtyneeksi, saatikka tajunneeksi kuinka hienosti asiat ovat. Tänään kesken hetkisen työpäivän kun kaahailin nelipyöräiselläni pitkin lähikuntia tajusin sen.

 
Onnellisuuteen liittyy monenlaisia erilaisia muuttujia ja tekijöitä. Viimeisimmät vuodet ovat olleet  minulle aikamoista pyöritystä kaupungista toiseen, työpaikasta toiseen. Matkalla olen tutustunut ihaniin ja valloittaviin uusiin ihmiseen, ottanut vastaan monenlaisia haasteita joista olen selvinnyt tavalla tai toisella. Miten mieltä onkaan lämmittänyt kun huomaan, että kaikesta huolimatta myös vanhat ystäväni ovat pysyneet menossa mukana. Perheeni on varmasti viettänyt lukuisia unettomia öitä minun liikkeitä seuratessaan, mutta silti olen saanut aina lopulta perheeni tuen taakseni. Vaikka ihminen olisi kuinka itsevarma, päämäärätietoinen ja vaikka missä maailmanluokan pontikkaliemissä keitetty en usko, että kukaan pärjää yksin tai jaksaa ainakaan kauaa ellei tiedä, että joku muukin uskoo siihen mihin tähtäät tai pyrit.

Minulla on ihana perhe. Olen saanut opiskella ja matkustella. Olen päässyt haistelemaan maailman tuulia pienen pätkän ulkomailla asuessani. Olen humputellut, asettunut ja tehnyt välillä ratkaisuja jotka ovat hajottaneet valmiit sapluunat tuhannen päreiksi. Hajottamisen jälkeen on aika siivota säpäleet ja koota siitä taas jotain ehjää.

Nyt sapluuna näyttäisi jälleen ehjältä. Minulla on kaikkea mistä on syytä olla pirun onnellinen. Vaikka perso kaikelle kauniille ja materialle olenkin, kyllä tämä onnellisuus on monen tekijän summa. Kun sinulla on koti, työ, ystäviä, olet terve ja sinulla on vielä joku kenen kanssa tämän kaiken voi jakaa on kiitollisuuden kaava mielestäni täydellinen.

Ei tällaista tule miettineeksi kovinkaan usein, mutta suosittelen. Oivaltamisen tunne on toisinaan aika mieletön.